Puolivälin krouvissa

50 mittarissa enkä aja edes mopolla!

Onko näin vanhana lupa ottaa riskejä? Elämää on takana ihan kiitettävät kilometrit ja edessä toinen mokoma. Tahti hidastuu askelissa, mutta aika kuluu entistä nopeammin – ainakin se tuntuu siltä. Näin se vain menee. Peruskoulusta valmistuessa luulin olevani hyvinkin fiksu ja vielä lukionkin jälkeen. Vanhemmiten olen muuttunut vain tyhmemmäksi. Mitä enemmän tiedän, sitä paremmin tiedostan oman tyhmyyteni. Mopo ei ehkä karkaile enää niin pahasti käsistä kuin vielä parikymmentä vuotta sitten, mutta peruskoulun jälkeen ”tiesin” tulevaisuuteni ja nyt yli 30 vuotta myöhemmin, minulla ei ole hajuakaan, mitä elämä tuo tullessaan ja mihin suunnata.

 

Kuva: Jaana Kuusela

Aika istahtaa puolivälin krouvin pöytään

Elämässä on hyvä välillä pysähtyä ja istahtaa alas. Katsoa kenties hetki taaksepäin, kääntää katse jalkoterien kautta eteenpäin. Olenko oppinut matkallani tähän mennessä mitään? Mihin suuntaan nyt? Mitä edessä häämöttää? Jos jalkoterien kohdalla näyttää, että menneestä on tultu kohti romahdusta, on ehkä hyvä pohtia suunnanmuutosta, vaikkei se helppoa olisikaan. Joskus pitää vain romahtaa, jotta saisi itsensä ylös ja eteenpäin.

Some ja muu nettikirjoittelu antavat vääristyneen kuvan siitä, millaista elämän tulisi olla. Somessa on nuoria, kauniita ihmisiä – tai no – myös niitä, joille se on liian myöhäistä, mutta ikuista nuoruutta ja menestyksen huumaa yritetään tavoitella kaikin mahdollisin tavoin. Toisin sanoen: katse on menneessä eikä katsetta ole osattu kääntää vääjäämättömään eli vanhenemiseen. Myönnän, että viimeiset pari vuotta olen käynyt tätä sisäistä ja ulkoistakin kamppailua asian kanssa. Mieli on nuori, mutta peili sanoo jotain muuta, kropasta puhumattakaan. Se kuuluisa maan vetovoima jyllää.

Kuva: Jaana Kuusela

Kuka olen ja minne olen matkalla?

Kuva: Jaana Kuusela

Vaeltaessa suunnat ovat välillä sekaisin eikä omaan suuntavaistoon voi luottaa. Sama pätee tavis-elämään. Jokainen päivä on suunnistamista. En ole enää se sama taivaanrannanmaalari kuin parikymppisenä, mutta en voi kuitenkaan röyhistellä 50-vuotiaan naisen ”arvokkuudellakaan”. Voisin tietenkin kertoa omaa tarinaani lapsuudesta ja nuoruudesta ja kaivaa sieltä tekosyitä, miksi elämäni on kulkenut niinkuin se on mennyt. Miksi tekisin toisin, kun muita olisi niin helppo syyllistää? Siksi, että elän omaa elämääni, omassa kehossani enkä anna enää menneisyyden määritellä sitä, kuka olen ja mikä minusta tulee, jos tulee.

Kotiseudulla käydessäni koen kuitenkin joka kerta, etten ole se, joka koen olevani muulloin. Aivan kuin kotipaikkani vetäisisi vasemman koukun suoraan palleaan saaden minut kutistumaan kasaan henkeäni haukkoen. Siellä palaan mitättömäksi ja vähäpätöiseksi. Mitättömyyden tunne menee onneksi ohi. Olen edelleen oman elämäni pääroolin esittäjä, vaikkei siitä oscareita tai muitakaan pystejä jaeta, ja kuljen polkuani välillä eksyen ja taas reitille löytäen. 

Jos siis koet samanlaisia tunteita, kun palaat lapsuuden ja nuoruuden seuduille tai muistoihin, muista, että se on jo selkäsi takana. Edessäpäin on se mitä olet nyt. Tulevaisuus on sillä suunnalla, ei koulukiusattuna tai sukulaisten lyttäämänä vaan oman elämän sankarina. Voit siten valita, millaista elämänkertaa itsellesi rakennat muistoissasi ja muistoistasi. Viimeistään keski-iässä on lupa sanoa, ettei omat vanhemmat päätä sinun asioistasi.

Kuva: Jaana Kuusela