Sammunut into someen

Kuva: Jaana Kuusela

sosiaalisen median turruttava sumu

Kuva on tärähtänyt – siksi se sopiikin niin täydellisesti tämän tekstin alkuun. 

Olen jo jonkin aikaa kyseenalaistunut nykyistä tapaa pitää yhteyttä ihmisiin. Onko sosiaalinen media oikeasti se ainoa oikea tapa ihmiselle olla olemassa? Minne ovat kadonneet vanhat kahdenkeskiset puhelut puhelimessa, henkilökohtaiset viestit tai iltakahvit ystävien kanssa? Tilalle on tullut puolitutuille kuulumisten kertominen kuvien muodossa. Tunnet jääväsi paitsi jostakin, jollei peukkusi rullaa päivityksiä somessa. Käyt monta kertaa päivässä tarkistamassa, onko sinun kuvistasi tykätty ja kenties miettinyt, miksei joku sinulle merkityksellinen ihminen koskaan tykkää tai kommentoi kuviasi.

Liityin työkavereiden maanittelun jälkiseurauksena aikanaan Facebookiin ja Instagramiin. Latasin tuolloin myös Whatsappin, (ja tietenkin Facen mukana tulee myös Mese). Alkuun olin kuin pikkulapsi uuden lelun kanssa. Latasin tietenkin Twitterin ja TikTokinkin. Somessa tuli notkuttua tuntikaupalla päivässä. Opintojen myötä opin myös tekemään erilaisia julkaisuja ja tiedän, mitä ja miten tulee julkaista, jos haluaa markkinoida itseään tai yritystään. Tietenkin osaamisesta on työelämässä ja yhdistystoiminnassa hyötyäkin, mutta some ei saa olla elämän ja olemassaolon itseisarvo. Tiktok ja Twitter jäi nopeasti pois, sillä niiden hektinen tyyli turrutti aivot troglodyytti-tasolle alta aikayksikön.

Whatsapp vielä menettelee tekstareiden korvikkeena, jollei oleteta, että vastaat juuri samalla sekunnilla jokaiseen ryhmähömpötykseen, joissa ei ole mitään järkeä vaan perjantai-iltana jonkin kuvan jälkeen tusinan verran itkunauru-hymiöitä ja kuvavaihtareita – yleensä nestemäisistä virvokkeista. Onko lapsuuden kiiltokuvien vaihtaminen kavereiden kesken muuttunut aikuisten emoji-vaihtareiksi? Kenellä on oikeus päättää, kuinka usein ja kuinka pitkään olet somessa? Voiko mikään taho velvoittaa, että olet joka hetki tavoitettavissa?

Kuva: Jaana Kuusela

Itsekäs vai oma itsesi?

Eräänä päivänä tuli tökki. Täysi kyllästyminen. 

Some ja puhelimen jatkuva vahtiminen vie aivan liikaa aikaa kaikelta muulta merkittävämmältä. Olenko huono ihminen ja itsekäs, jollen ole joka hetki paikalla somessa? Ajattelenko muita ihmisiä vähemmän, jollen joka sekunti peukuta tai tykkää? Tekeekö se minusta surkean yhdistystoimijan, jollen ole joka asiaan kommentoimassa, vaikkei asia oikeasti edes minua koske? Voinko huoletta unohtaa puhelimen hetkeksi kirjahyllyn perukoille äänettömälle ja alkaa lukea, neuloa tai vain tuijottaa ikkunasta pihalla tuulessa huojuvia puita? Näissä äärimmäisen koomisissa ajatuksissa olen painiskellut jo jonkin tovin.  

Rakastan kirjoittamista ja kuvaamista. Nautin ”hitaiden viestimien”, kuten blogi-tekstien ja lehtiartikkeleiden kirjoittamisesta ja lukemisesta. Kirjoittamiani tekstejä ei välttämättä kukaan lue, mutta eivät nämä kyllä katoa aivoja turruttavaan uutishuttu-virtaankaan ihan heti. Somen tasapäistävä, yleistävä, loppupeleissä varsin putkinäköinen kommentointi, ja kaiken tietävät oman elämänsä asijantuntijat, joilla ei välttämättä ole todellisuudesta pienintäkään käryä, ovat alkaneet kyllästyttää ja tympäistä päivä päivältä yhä enemmän. Erilaisuutta ei todellisuudessa sallita, vaikka oikeudesta olla ”minäite”  paasataankin joka tuutissa. Saat olla oma itsesi, kunhan se on tämän hetkisen trendin tyyliin sopiva. Totuus valkenee nopeasti, kun aito itsesi ei istukaan päivän trendeihin ja vallitsevan kuplan sisälle.

Kuva: Jaana Kuusela

Pitäisikö tauon vai poistuisiko kokonaan

Kun syttyi aatos – miksi otan näitä kuvia…

Olimme puolisoni kanssa eräkämpällä viikon syksyllä 2022. Siellä ei ollut sähköä, vaikka nettiyhteydet pelasivatkin. Syynä varmaankin se, että Pallaksen laskettelukeskus ja Jeriksen hotellit sun muut turistirysät ja possujuna-paikat, olivat suhteellisen lähellä. Kämpän syrjäinen sijainti ja kauniit maisemat olivat hengästyttävän upeat. Kun saimme tavarat autosta, aloin ottamaan kuvia muistoksi kuin vanhasta tottumuksesta. Hetken kuluttua laitoin kännykän ja kameran pois. Miksi otan näitä kuvia? Siksikö, että alan somettamaan joka metristä täällä kämpällä? Voisinko sittenkin nauttia tästä kaikesta ilman somen painetta, katsomalla vähän suurempaa kuvaa ilman kameran etsintä?

Sometaukoilu taisi olla trendikästä jossain vaiheessa. Luin kavereiden postauksia, kuinka he ovat pitäneet viikonlopun sometaukoa ja selvinneet hengissä. Wau! Good for You, fellas!!! Aloitin muita matkien pitää itsekin viikonlopun some-katkolla olemista. Tietenkin ilmoitin ensin, etten ole viikonloppuna tavoitettavissa somessa. Miksi? Kenelläkään ei kuitenkaan ollut niin tärkeää asiaa, että olisi sitten soittanut tai laittanut perustekstaria, kun ei somesta saanut kiinni. Sähköpostiviestittely on minulle edelleen ok nopeus ja sillä hoituvat myös harrastustoiminnan asiat. Kyse ei kuitenkaan ole rikoksen selvittämisestä tai tulipalon sammuttamisesta, vaan harrastustoiminnasta. Pois lukien, jos harrastus olisi VPK… ymmärrätte yskän.

Jätin somen viikoksi. Kukaan ei soittanut minulle tänä aikana. Yksi tekstiviesti tuli eläkevakuutusyhtiöltä. Että näin kiireistä asiaa toisilla ihmisillä minulle oli ja minulla heille. Yhtäkään henkilökohtaista whatsappia tai sähköpostia ei tullut. Kukaan ei kysellyt, mitä kuuluu, mihin oikein katosit; (paitsi anoppi, joka muistaa huolestua joka kerta, kun lähdemme bussiyhteyksien ulkopuolelle. Hänkin kyseli etukäteen, että olemmehan ladanneet 112-appin). Voisiko tästä päätellä, että olen yksinäinen? Ei voisi. Minua vaan ei kaivannut kukaan tuolla viikolla. Enkä minä kaivannut somea, vaikka ajattelin myös ystäviäni ja sukulaisiani kuljeskellessani koiran ja puolisoni kanssa pitkin Lusmavuoman aluetta. Enimmäkseen vain nautin luonnossa liikkumisesta ja erästämisen jännityksestä. Keskustelin kuukkelin kanssa juuri ennenkuin lähdimme kämpältä paluumatkalle, mutta en ottanut hänestä kuvaa. Hänellä ei ollut omaa hästägiä, jolla tägätä.

Jokainen haluaa tulla kuulluksi, kirjoitin blogissani aiemmin. Olen tullut siihen tulokseen, että some ei ole ainut oikea tapa tulla kuulluksi. Some on illuusio huomatuksi tulemisesta. Kun somejulkaisu herättää hyvää keskustelua pelkkien peukkujen sijaan, on asia ihan ok. Näin tulisi ollakin. En ole enkä jaksa olla enää joka hetki somessa. En koe yksinäisyyttä, jos poissaoloani ei huomata. Olen jo tottunut siihen ennen somen esiinmarssia. Kukaan ei tule enää päättämään puolestani, vastaanko pikaviestimiin juuri samalla sekunnilla, jollei kyseessä ole todellakin aito tarve. Olen vähentänyt somekanavia. Ehkä poistun kokonaan. Elämä alkaa kännykän näytön ulkopuolelta. 

(Päivitys statukseen 11/2023: olen poistunut somesta Pinterestiä lukuunottamatta, mutta sähköpostilla, puhelimella ja oveen kolkuttamalla minut tavoittaa yhtä nopeasti kuin Meselläkin – ellei nopeamminkin).

Some ei ole elämän ja olemassaolon itseisarvo!