Ystävyys erämaatestissä

Mikä elämässä on aidosti tärkeää

Olemme puolisoni ja uskollisen koiramme kanssa vaellelleet nyt pari vuotta säännöllisen epäsäännöllisesti. Aloitimme harjoittelun helpoilla ja ”turvallisilla” reiteillä. Kansallispuistoissa on upeita kohteita ja pääsääntöisesti selkeät reittimerkinnät. Tässä kohtaa kuitenkin muistutan, ettei pelkkiin sähköisiin kännykkäkarttoihin kannata sokeasti luottaa eikä myöskään aina siihenkään, että niitä kylttejä on muistettu laittaa sinne reiteille. Suosituimmat reitit erityisesti laskettelukeskusten vieressä ovat parhaimmillaan sorastettuja valtateitä, joten niillä ei eksymään pääse.

Luonnossa liikkuminen on parasta terapiaa, sanokoot muut mitä tahansa. Meille vaeltaminen ei ole sosiaalinen tapahtuma vaan selkeä irtiotto arjesta. Molemmat saamme sosiaalisia kontakteja muiden ihmisten kanssa muuna aikana ihan riittävästi. Tämän vuoksi vaellamme rinkat nitisten asumattomilla alueilla. Kuljemme usein pitkiä taipaleita vaihtamatta sanaakaan molemmat omissa ajatuksissaan nauttien luonnon äänistä ja maisemista. Siitä tunnistaa myös ystävän. Hänen kanssaan on hyvä olla silloinkin, kun sanoja ei tarvita. Sanattomuus ja hiljaisuus eivät ole tyhjyyttä. Ne ovat lempeitä hetkiä äänien välissä.

Tulimme viimeiseltä kansallispuistovaellukselta varsin kyllästyneinä. Hiljaisuudesta ja luonnonrauhasta oli haasteellista nauttia, kun ihmiset puhua pulputtivat ympärillä. Tämän päälle perinteinen ”nuku yö ulkona”-tapahtuma meni hieman penkin alle, kun valitsemaamme paikkaan tuli humalainen miesporukka kanooteillaan vallaten tulipaikan, jossa he metelöivät ryypäten aamuun. He olivat roskanneet alueen, muun muassa sulattamalla viinapulloja nuotiossa. Herättyään he jatkoivat juhlimistaan. Syötyään ja juotuaan aikansa he viimein jatkoivat matkaansa alkoholin suomalla varmuudella karkottaen metelöinnillään kaikki alueen eläimet kymmenen kilometrin säteellä. Paikka oli ennen ollut rauhallinen ja hiljainen, mutta retkeilyharrastuksen kasvaneen suosion varjopuolet nousivat ikävällä tavalla esiin. Kukin tietysti retkeilee tyylillään.

Suo, vaellus, reitti, koira
Kuva: Jaana Kuusela

Pois reiteiltä oppimaan uutta

Teltta erämaassa
Kuva: Jaana Kuusela

Viime talvena päätös lähteä kokeilemaan vähemmän tunnettuja seutuja kypsyi. Se vaati suunnittelua, pohdiskelua, rohkeutta ja ennen kaikkea luottamusta vaelluskumppanilta. Puolisoni kanssa meillä on ollut hyvin vaiherikas yhteiselo eikä pieniltä konflikteiltakaan  ole aina vältytty. Silti voin sanoa käsi sydämellä, että hänestä on tullut minulle luotettavin, rakkain ja läheisin ihminen. Kukaan muu ei tunne minua niin läpikotaisin kuin hän. En epäillyt hetkeäkään, etteikö vaellus hänen kanssaan erämaassa onnistuisi. Suurempi huoli oli minun fyysisen kunnon kestäminen, sillä polvi oli operoitu reilu kolme kuukautta ennen suunniteltua vaellusta.

Lähdimme Ropille juhannuksen aaton aattona. Emme valinneet reittejä, joiden varsilla olisi ollut autiotupia, vaan katsoimme reitin eräälle järvelle ja suunnistimme sinne. Reitti ei kulkenut kaikin paikoin sielläpäinkään, mihin karttaan oli polkuja merkitty. Syynä oli tietenkin tuntureilta tulleet sulamisvedet, jotka tekivät soilla liikkumisen haasteelliseksi ja polku katosi jonnekin veden alle hetteikköön. Olipa muutamasta kohtaa lähtenyt puronylityspuutkin veden mukaan. Ropin erämaa oli varsin puuton, joten suunta löytyi vain nousemalla hieman korkeammalle ja suunnistamalla sen mukaan. Jokien ylitykset sujuivat hyvin, vaikka jännitin niitä paljon myös koirankin puolesta. Huskymme on kuitenkin henkeen ja vereen eräkoira. Kun tassut eivät enää yltäneet pohjaan, poika pisti uimavaihteen päälle ja ui tyynesti yli. Kotona se hädin tuskin astuu vesilammikkoon.

"Kun päättyvät pitkospuut"

Kuva: Jaana Kuusela

Mitä kaikkea opinkaan tuolla reissulla… opin paljon itsestäni, puolisostani ja yhteiselostamme. Opin myös elämästä yleensä. Polveni ei kipuillut kertaakaan vaelluksen aikana, vaikka välillä tarvoimme upottavia, vetisiä soita ja kiipesimme tunturiin. Kotona koiran lenkitys asfaltilla kipeyttää polven niin pahasti, ettei kivuilta saa nukuttua. Kylmähoito on miltei päivittäinen operaatio. Ihmisen fysiikkaa ei ole luotu kävelemään joustamattomilla kovilla pohjilla tuntikausia. Se tuhoaa nivelet.

 Vesi – ilman vettä ei ole elämää. Ja kun on kerran juonut luonnon joesta tai kirkkaasta tunturijärvestä kuksalla raikasta vettä, alkaa kunnioittaa ja arvostaa puhdasta luontoamme aivan eri tavalla. Käytimme kulkiessamme poromiesten reittejä hyväksi ja niiden avulla pääsimme perille. He eivät nakkele roskia luontoon, kuten me etelän vetelät vätykset. Kunnioitus ja arvostus paikallisia poromiehiä, ja muita alueella eläviä kohtaan nousi kohisten. Leipä ei tule heidänkään pöytään helpolla, vaikka niin voisi luulla. Jäisi minulta ja aika monelta muultakin menemättä niitä reittejä, joita he kulkevat elantoa saadakseen.

Hiljaisuus ja luonto. En muista, olenko lapsenakaan kuullut metsäkanan eli riekon laskevan kopeekoita, vai muistelenko vain ukin kertomaa. Veti hartaan hiljaiseksi, kun leiriytyessämme kuulimme lähistöltä riekon kopeekoiden laskemisen, tunturijokien äänen, ja humisevan tuulen sen ottaessa vauhtia tunturin rinteeltä. Olo oli harras ja kiitollinen. Olimme varmasti alueen äänekkäimmät eläjät, vaikka hiljaa olimmekin muutamaa suolla päräytettyä ärräpäätä lukuunottamattaHuomasin myös, että minun epäröidessä reitin suhteen, puolisoni pysyi luottavaisena ja taas päinvastoin. Välillä tuntui, että olemme aivan eksyksissä, mutta kotona miehen urheilukellon piirtämä reitti näytti, ettemme olleet eksyilleet – ainoastaan paluureitillä oli uskonpuute saanut meidät tekemään ylimääräisen lenkin. Mennessä toiseen suuntaan väsyneenä, reitti oli tuntunut pidemmältä kuin se todellisuudessa olikaan. Sen vuoksi menimme liiaksi sivuun joenylitystä etsiessämme.

Luotettava ystävä, vesi, ruoka, yösija ja lämmittävä tuli. Paljoa muuta ei ihminen oikeastaan kaipaa. Sen vaellus erämaassa opetti. Olemme vain oppineet, että pitää olla enemmän ja enemmän. Somea ilman ei muka tulla toimeen. Ei voida mukamas pitää yhteyttä muulla tavoin kuin hiivatin pikaviestimillä. Puhelin oli minusta ihan riittävän kätevä jo silloin, kun sillä pystyi pelkästään soittamaan. Tulisin toimeen vanhalla kunnon seinäpuhelimella edelleen. Vaelluksen jälkeen olin fyysisesti väsynyt, mutta henkisesti pirteä ja positiivista energiaa täynnä. ”Sivistyksessä” eli sosiaalisessa mediassa viettämäni hetken jälkeen minulla on fyysisesti virtaa, mutta henkisesti olen kuin puhkaistu rantapallo. Fyysinen väsymys menee lepäämällä ohi; henkinen uupumus ja kyllästyminen vaatii jo järeämmät keinot. On hyvä palata perusasioiden äärelle. Asioiden, joilla on oikeasti merkitystä.

Kuva: Jari Kuusela

PS. Jos et ole koskaan kuullut riekon ääntä, voit kuunnella sitä Luontoportin sivulta. DS.